Etelä-Suomen Sanomat 20.9.1998
Kuvaviidakko on tasokas mutta puuduttava
Sandro Bracchittan voittoisa teos.
Erityisesti modernissa taidegrafiikassa teoksen mittakaavalla on erityinen merkityksensä. Se koettelee muodon mahdollisuuksien rajoja ja kehittää suppeasta, 'graafisesta' kuvatilasta maalauksellisen avaran yllättävällä ja havaintoa valpastavalla tavalla.
Ajatus minigrafiikasta ei kulje grafiikan yleislinjaa vastaan, vaan palauttaa sen totutun oloiseksi, tutuimpaan mittakaavaansa. Miniprint on kansainvälisen pienoistaidegrafiikan triennaalin säännöillä määritelty 17 x 20 -kokoiseksi, mutta soveltaenkin ajatellen Lahden taidemuseon näyttelyn seinillä on keskimääräisen kokoisia graafisia teoksia. Mittakaavallisesti on tämänkokoista kuvataidetta joskus mielekästä nähdä omassa sarjassaan, sillä katsomiskokemus on vähintään poukkoileva, kun kuvissa on rinnakkain kokoeroa kymmenin verroin.
Mini on käsitteenä läpi nykykulttuurin: niin auton merkkinä kuin hameen pituutenakin. Tuttu hokema muistuttaa, että pieni on kaunista. Se toteuttaa ajatusta mittakaavan sopivuudesta, eli jotkut asiat ja suhteet ovat omassa koossaan luonnollisessa koossa ja muussa koossa joko pienennettyjä tai suurennettuja.
Miniprintin keskeinen estetiikka osoittaa, että sopivan kokoinen on kaunista, eli mittakaava on oikein suhteutettu keinoihin ja ilmaisullisiin tarkoituksiin. Graafisille taiteilijoille tämä ei ole ongelma, koska niin käyttötaiteessa, julisteita ja mainoksia lukuunottamatta, käytännölliset syyt määräävät kuvan koon, vaikkapa kuvituksissa.
Johdattaa lähilukuun
Miniatyyritaide on kulkenut muun maalaustaiteen rinnalla. On totta, että isokokoinen kuvallinen teos on tuskin kauniimpi siksi, että se on isompi, tosin ehkä 'mahtavampi'.
Miniprint johdattaa mietiskelyn, keskittymisen ja joskus siristelynkin tilanteisiin. Sen mittakaava edellyttää läheltä katsomista, sellaista kuvan lähilukua, joka havainnoi kaikki sen yksityiset sävyt ja piirteet, joskus myös pieneen muotoon sovittuvan teknisen taituruuden.
Taidemuseon näyttely on tiheä kuvallinen viidakko. Kuvia on esillä ylen runsaasti, 631. Valinta on tehty vieläkin runsaammasta kuvamäärästä: töitä tarjottiin 1 700. Se kuvannee grafiikan suurta harrastusta, tasoakin, sillä tähän kokonaisuuteen ei ole pujahtanut osaamatonta, teknisesti kömpelöä tai rutiinikuvituksellista ilmaisua. Painoa on erityisesti 'taidegrafiikan' sektorilla.
Ehkä liikaakin
Hankaluudeksi näyttelyssä muodostuu kuviin syventyminen. Pienetkin teokset edellyttävät ympärilleen suojatilaa, erityisesti tällaisessa ripustuksessa, joka ei juurikaan noudattele aihepiirejä tai muodosta teknisesti samantyyppisistä töistä ryhmiä. Kokonaisuudella on oma, mutta puuduttava rytminsä. Ehkä esillä on sittenkin liikaa töitä, liikaa kuvia vastaanotettavaksi ja liikaa kuvia siten, että kaikkein hienovaraisin ilmaisu aina joutuu tungoksessa sysityksi.
Määrällä on myös merkityksensä, kun tarkastelee osallistujien hajontaa maittain ja mittavan kartan osoittamana maapallon mittakaavassa.
Mukaan on nyt sovittunut graafikko vähemmän tunnetusta kuvataidemaasta Bahrainistakin.
Laadukas Japani
Enin osa, ennalta-arvattavasti, Suomesta ja Japanista eikä tämä ole laadullisestikaan tarkastellen mikään sattuma. Lahtelaisesta näkökulmasta perin tuttu ja tasokas japanilainen julistetaide saa ikään kuin jatkoa Miniprint-näyttelyn japanilaisista taitajista. He ovat, parinkymmenen tekijän osalta, aivan näyttelyn ehdotonta huippua.
Se on varsin korkea mainesana, sillä mukana on monia eteviä suomalaisia graafikoita, laajasta suomalaisen taidegrafiikan joukosta: Hanna Varis, Juha Tammenpää, Lars Holmström, Anna Alapuro esimerkiksi. Osallistujana on myös Hannu Hyrske, tuottelias kuvittaja, jonka omintakeinen viiva on erityisen tuttu lehtikuvituksista.
Juryn erikoispalkitsema Sandro Bracchitta esittelee tasapainoisen sarjan sommitelmia, jotka kaikkiaan kuuluvatkin hienostuneimpiin ja taiteellisesti herkimpiin koko näyttelyssä. Tällainen valinta on tietenkin kytketty niihin arvostuksiin, joita kullakin valitsijalla on, ja sitä vastaan on helppokin heittää vastaehdotuksia.
Jos painottaa taiturimaista tekniikkaa niin puolalainen Ferninand Szypieta on antoisa kohde: taiturimaista liikettä ja viivaa, väriä ja vivahdetta ladatuissa kuvissa. Japanilaiset ovat tällä painotuksella liki verrattomia. Kitamo Toshimin sävy sävyltä kehittyvät näkymät, Yoshio Yamanoben Kumi Sugai -lähtöiset muotovariaatiot, Mikio Watanaben taiturimaiset mezzotintat ja Koji Ikutan samalla tekniikalla kehittelemät fantasiat - taituruutta tiiviissä muodossa.
Tarinan kerrontaa, kuvituksellisuutta näyttelyssä on luonnollisen runsaasti. Omaperäisinä historiakuvituksina Jouni Salosen työt erottuvat samalla tunnelmoivalla tavalla kuin monetkin fotografiikkatyöt, esimerkiksi Jaana Laineen silmänräpäyskuvat.
Ja pieneen mittaan voi mahduttaa myös runsaasti koristeellisuutta kuten intialainen L. Balasupramana tyylikkäästi osoittaa.
Jos ja kun on tehtävä myös oma mielikkivalintansa, niin aivan teosten nikkeestä riippumatta se osuu Walter Julen ainutlaatuisen tiiviiseen ja sisäistyneeseen etsaussarjaan.
Miniprint on kolmessa toteutuksessaan osoittanut elinvoimansa ja rikkautensa. Maailmalla on toki muitakin vastaavia tapahtumia mutta yhteydenotto grafiikassa kansainvälisellä tasolla on välttämätöntä - etenkin kun ulkomaisia grafiikkanäyttelyitä saapuu Suomeen luonnottoman harvoin.
Mika Suvioja
Miniprint. Kansainvälinen pienoistaidegrafiikan triennaali Lahden taidemuseossa. Avoinna 11.10. saakka.
Takaisin